Se, joka väittää, että koirani ei ole suloinen, on joko sokea, läpeensä paha ja kylmä ihminen tai muuten vain outo.




"Jaahas, täällä ollaan. Ja niin kun ne kovisteli, että meillä ei kyllä koirat nuku sängyssä..."


"Hohhoijaa! Kylläpä alkoi kummasti nukuttaa täällä lämpöisessä."


"Taidan ihan vain hetkeksi torkahtaa..."



Terrieri terävimmillään, valmiina toimintaan. Ja sitähän meillä riittää. Einari söi eilen kännykän laturin, tänään katosi tietokoneesta u-, 8- ja F7 -näppäimet ja sen häntä taitaa olla murtunut. Huomenna eläinlääkäriin ja sitten luvassa lisätietoja.

Mulla on kyllä ihana koira.

Ai niin, absoa ei ole vieläkään löytynyt. Veikkaan, että se on muuttanut veroparatiisiin eikä voi viranomaisten pelossa tulla takaisin.

Täällä haisee anaalille

Miksi kukaan ei kertonut myöskään siitä, mille koira haisee, kun sen anaalirauhaset tyhjentyy?

Nostin Einarin eilen syliin ja samalla hetkellä Hanna kysyi, että mikä hirveä paska täällä haisee. Häivähdys oli tavoittanut jo minunkin herkän nenäni ja tarttui nenäkarvoihin kiinni. Löykä oli sanoin kuvaamaton.

Oksennusta nieleskellen paikansin hajun omaan käteeni. Rätti! Olin juuri pyyhkinyt pöydän ja rätti on varmasti likainen, siitä haju tarttui käteeni. Tiedättehän, että pitkään käytössä ollut Wettex alkaa jossain vaiheessa haista pahanhajuiselle hiivatulehdukselle? Mutta ei, ei se ollut rätti.

Nuuskin eteisessä koira kainalossa ja kesti hetken, ennen kuin tajusin, että se on koira. Tarkemmin sanottuna sen perse. Ja kyllä, nuuhkaisin sitä ihan läheltä. Oli nääs pakko.

Minä luulin, että Einari oli piilottanut lattialta löytämänsä kananmunanpalan pariksi päiväksi petiinsä ja pyörinyt siinä mutta Hanna tiesi kertoa, että haju on kyllä peräisin ihan koirasta itsestään eli anaalirauhasista. Kaameaa! Eihän mun suloinen, ihana nökköseni voi jumalauta haista näin pahalle!?

Mutta kyllä se haisi. Löyhkäsi niin etovalle, ettei mitään järkeä! No, koira suihkuun, omenanhajuista koirashampoota päälle ja avot, johan haisi poika taas ihanasti märälle koiralle. Ja trust me, se on sulotuoksu siihen aiempaan verrattuna!

Mitä tästä kaikesta opimme? No ainakin sen, ettei baarista matkaan tarttuneen miehen aamuinen hengitys illan viina-rööki-valkosipulikebab-annoksen jälkeen haise kovinkaan pahalle.

PS. Älkää muuten koskaan tehkö lanttuleipää. Minä yritin, Kotilieden ohjeen mukaan, ja nyt keittiön pöydällä on kaksi mustunutta pötköä, joiden sisus on vauvankakan väristä, pilaantuneelle lanttulaatikolle haisevaa, tahmaista mössöä. Ja voite vain kuvitella, mille täällä kämpässä nyt haisee?!?

Wanted: kadonnut abso

Pitäisiköhän kirjoittaa jotain myös itse asiasta? Siis siitä, mitä tapahtuu, kun huonolla itsekurilla varustettu nautiskelija ja seuraelämäaddikti kieltäytyy juomasta alkoholia ja alkaa viettää kristallinkirkasta elämää?

Siitähän seuraa tietysti paljon hyvää ja kaunista. Aamuisin ei ole alkoholin tympeä maku huulilla. Tupakan poltto jää kokonaan (mikä on sinänsä harmillista, koska tupakointi on helevetin mukavaa, sanovat terveysterroristit mitä hyvänsä). Sunnuntait, jolloin ei pääse sängystä ylös ja lapsi saa katsoa kaksi videota peräkkäin, ovat historiaa. Eivätkä ystävät ole kadonneet. Ei edes Hanna. Vaikka se käskikin mut lopettamaan tämän pelleilyn ja juomaan itseni mukavaksi.

Se on kyllä ollut hämmentävää, että aika monet ovat teilanneet urakkani pelleilyksi ja naurettavaksi. "Tollanen totaalikieltäytyminen on kyllä ihan hölmöä, varsinkin kun viina ei ole sulle oikea ongelma." "Miks ihmeessä sä kiusaat itteesi tollasella säännöllä?" "Toihan on aivan naurettavaa!" Jaa. Ei minusta. Eikö viinan juominen ennemminkin ole naurettavaa?

Toki tunnustan myös, että näitä keskusteluja on ollut mukava käydä. Voi mikä sädekehä pääni päällä hehkuukaan, kun voin perustella juomattomuuttani. Olen katsokaas näin hyvä ihminen. Toisaalta on pakko tunnustaa myös se, että gloria hiipuu aika nopeasti. Nykyään selittäminen on yksinomaan rasittavaa. Kun en juo, niin en juo. Ja se siitä.

Ai niin. Se tärkein. Onko linja pitänyt? No ei tietenkään. Tein heti alkumetreillä itselleni loivennuksen sääntöihin ja lupasin, että jos joku tarjoaa aitoa samppanjaa, juon sen mielelläni. Vain hullu kieltäytyisi aidosta samppanjasta, varsinkin jos sitä saa ilmaiseksi. Ja sitä paitsi sitä saa niin harvoin, ettei sitä lasketa.

Toinen poikkeus oli Einarin tulo taloon. Kun olin kolme yötä yrittänyt unta nukahtamislääkkeillä (tuloksetta tietenkin), ystäväni Johanna löi nyrkin pöytään ja puuttui ammattinsa puolesta peliin. Ja jos lääkäri määrää kaksi lasia punaviiniä unettomuuteen jouluaattona, niin onko maallikolla varaa uhmata tohtorin auktoriteettia? Ei tietenkään. Varsinkin kun määräys saatettiin tiedoksi myös äidilleni. Ja tiedättehän te äidit ja lasten lääkekuurit? Ei auta tapella vastaan.

Ja kun kerran jouluna sai juoda punkkua, niin kai neljäntenä päivänä loppiaisen jälkeen voi juoda yhden siiderin saunan jälkeen? Varsinkin, kun se on jäänyt jääkaappiin jouluvierailulla käyneen siskon jäljiltä eli ei ole itse ostettu vaan jonkun tarjoama, eikä lihakeittokattila mahdu kaappiin ennen kuin pullo on tieltä pois?

Liha on siis heikko ja taidan olla enää pelkkä lutisti. Abso jäi johonkin matkan varrelle.

Ai niin, niistä hyvistä ja kauniista vielä... Kun lopettaa alkoholin nauttimisen, taloon tulee koira. Minusta se on ihan oikeasti hyvää ja kaunista.

Duramunea niskanahkaan

Einarilla oli tänään merkkipäivä. 12 viikkoa tuli täyteen ja sitä myöten piikki niskaan. Koirallemme ah, niin tyypilliseen tapaan periksi ei annettu, ei edes piikkiä pitelevän miehen edessä. Naskalinterävää kulmahammasta vaan eläinlääkärin kämmensyrjään, kun alkaa terävillä huitoa! Mihinköhän tämän kanssa vielä joutuu?!?
Samalla tuli tuomio: munat lähtee heti, kun se vaan maksan puolesta on mahdollista. Einarin tapauksessa kivekset ovat harvinaisen turhat vehkeet; kuurot, paperittomat pojat kun eivät isyyden iloista saa nauttia. Me emme kuitenkaan suostu vaipumaan synkkyyteen, vaan iloitsemme elämästä; ei ihmisen ja koiran onni voi olla kiveksistä kiinni! Sitä paitsi sehän rimmaa: eunukki-Einari!
Niin uuvuttava oli reissu, että heppu on nukkunut sen jälkeen sangen makeasti, kuten kuvasta näkyy. Siiri laittoi huivin päähän kuin tulevaa operaatiota ennakoiden; muuttukohan koiramme täysin mummoksi?!?



Einari on tosin erikoistunut jo varhain uppeluksissa nukkumiseen. Jos joskus vahingossa on käynyt niin, että koira on ollut sängyssä (mikä ei tietenkään käytännössä ole mahdollista, koska meillä ei koira sänkyyn tule...), on se välittömästi kaivautunut peiton alle mahdollisimman syvälle ja kauas ulkoilmasta. Mitä tiiviimmin peitto on sen ympärillä, sitä paremmin nukuttaa. Maalla (jossa muuten oli Einarin mielestä aivan ihanaa) oli sen verran viileää lattianrajassa, että mummo katsoi parhaaksi peitellä unilleen vetäytyneen koiran. Yläkuvassa näkyy tai siis ei näy, mien Einari nukkuu peiton alla. Ja se on muuten se sama mummo, joka sanoo, ettei koiria saa lelliä...



Älkää käsittäkö väärin, ei Einari ihan pelkkä sohvaperuna ole. Ulkoilu on kivaa, jos pakkasta on alle 10 astetta eikä ole pakko kulkea remmissä. Villapaitaa poika pitää kiltisti mutta ilme kertoo, että eihän tämä nyt mitään herkkua ole; raavas uroskoira ja joutuu tällaisessa neitimäisessä villaliivissä hiiviskelemään. Tänään komeuden vielä kruunasi heijastinliivi ja se oli Einarin mielestä jo melkein liikaa: protestiksi poika kulki niin hitaasti, että ihmisiä alkoi palella. Siitäs saitte!

Einarin elämää kuvina

Meidän perhe päiväunilla.


Sohva on liian kova. Tuo mamma tyyny, että voin nukkua!


Ha-haa! Vessan ovi oli jääyt auki. Bileet!!!!


Einari ja naapurin Torsti mielipuuhassaan.



Koiran uni on autuas.



Hoh-hoijaa! Mihinkähän sitä tänään ryhyisi?

Myrskyn silmässä

Miksi kukaan ei kertonut, että koiranpentu on vauva siinä missä ihminenkin?!? Miksi koiran hankkivat ihmiset eivät puhu avoimesti "synnytyksen jälkeisestä masennuksesta" eli siitä katatonisesta tilasta, johon ihminen vaipuu koiran muutettua taloon? Vaadin terapia- ja vertaistukiryhmää pentumasennuksesta kärsiville mammoille!!!
Älkää käsittäkö väärin, olen korviani myöten rakastunut Einariini enkä väsy ihastelemaan sen energisyyttä ja älykkyyttä. Se on maailman suloisin koiranpentu, taitava ja viisas, vikkelä ja hauska. Ja loppumattoman ilon lähde. Mutta alku oli hankala.

Kadotin unen yli viikoksi sen jälkeen, kun Einari muutti meille. Pentu kyllä nukkui ensimmäisestä yöstä lähtien kuin tukki, heräsi pari kertaa pissalle eikä vinkunut eikä vikissyt. Mutta minä en nukkunut. Vahdin koiran joka henkäystä, pelkäsin sen heräävän ja rompottelevan yökaudet kämpässä niin etten saa nukuttua. Kun sitten huomasin, että koira nukkui, aloin murehtia muita asioita.
Kuinka ikinä osaan kasvattaa koirasta kunnon kansalaisen, kun ei se ressukka kuule mitään? Mistä tiedän, että leikin sen kanssa tarpeeksi, saako se tarpeeksi virikkeitä vai tylsistyykö se kuoliaaksi? En ole vieläkään aloittanut sen kanssa aarteenetsintäleikkiharjoituksia, APUA! Mitä jos se ei opi olemaan yksin kotona vaan huutaa ja kiljuu täällä kaiket päivät?

Päivät luin Tuire Kaimion kirjaa "Pennun kasvatus". Eikä aikaakaan, kun olin täysin hermoromahduksen partaalla. Askartele aktivointileluja. Totuta pentu yksinoloon pikkuhiljaa alkaen siitä, että olet metrin päässä koirasta. Leiki, aktivoi, opeta, totuta. APUA! Millä ajalla? Onko todellakin niin, ettei elämässä saa olla mitään muuta kuin koiranpentu, jos sellaisen hankkii? Elämäni on ohi! En koskaan pääse lenkille enkä kauppaan enkä edes vessaan, sillä koira ei saa olla yksin ja sitä pitää aktivoida! Miten kukaan kykenee tähän?!?

Paniikki oli siis valmis. Ja uni hukassa. Ja joulu tulossa. Aaton aattona istuin keittiön lattialla itkemässä ja ajattelin, ettei minusta ole tähän, en sittenkään ole koiraihminen enkä ikinä selviä tästä. Vieläkö pennun voi palauttaa? Ja samalla musertavan huono omatunto siitä, että edes ajattelen moista, sillä Einari on ihana ja rakas ja niin urhea ja reipas ja maailman paras koira!

Onneksi apu on lähellä, kun hätä on suurin. Anna nukkui Einarin kanssa, jotta minä sain korvatulpat korvilla ja nukahtamislääke kielen alla nukuttua pari yötä. Äiti tuusasi ruokaa ja kannusti ja rohkaisi ja huolehti Siiristä. Polju ja Riikka takoivat lekalla päähän ja julistivat Kaimion kirjan pannaan: sitä ei enää lueta (vaikka varmasti ansiokas teos onkin), vaan käyttöön otetaan maalaisjärki: "Olet aina ollut koiraihminen ja pärjäät niiden kanssa loistavasti, miksi oma koirasi olisi poikkeus?".

Ja vanha totuus piti paikkansa: uni oli paras lääke. Kahden kunnolla nukutun yön jälkeen musta muuttui valoisaksi, alakulo yläkuloksi ja huomasin, että minulla on kotonani yksi maailman suurimmista ihmeistä: ikioma koiranpentu! Pikkuhiljaa elämä on asettunut uomiinsa, osaan ja jaksan iloita joka hetkestä, kun pikkuheppu on hereillä ja mikä tärkeintä: tiedän, että Einarista kasvaa kunnon koira, vaikken olekaan askarrellut kaappia täyteen aktivointileluja.

Poika istuu käskystä, tulee luokse (jos haluaa...;) odottaa ruokaansa nätisti, kulkee hihnassa kauniisti, pitää tappelematta heijastinliiviä, varastaa sukkia, repii vessapaperin, nukkuu omassa pedissä, suukottaa mammaa innolla ja osaa olla pari tuntia yksin kotona ihan hissukseen.

Einari leikkii yläkerran Torstin kanssa (vaikka saikin pienen naarmun nenään...AUTS!) tutustuu innolla uusiin ihmisiin ja matkustaa autossa kuin vanha tekijä. Eli on kaiken kaikkiaan aivan ihana paketti. Ja kyllä, olen edelleen sitä mieltä, että ottakaa koira ja eläkää pidempään!

Että tällainen selviytymistarina tällä erää... Nyt mennään pihalle, Torsti odottaa painikaveria!