Ulkona on satanut lunta. Puissa on pehmeä pumpulikuorrutus ja lenkkipolku näyttää ihan talven ihmemaalta. Maisema on lähes täydellinen, ei puutu kuin valkoinen salama, jonka mustan nenä päälle on jäänyt pieni lumikasa.
Einarin kuolemasta on reilut kolme kuukautta. Suru tulee ja menee mutta ikävä on läsnä koko ajan. Meidän elämässä on nyt koiran mentävä aukko. Hassua, että niin pieni eläin voi täyttää niin suuren tilan maailmassa.
Nuku rauhassa, rakas Einari. Meillä on sinua niin kova ikävä.
ps. Meillä on tassuterapeutti Pauli kylässä ja piti kirjoittamani Paulin parhaista. Mutta vanhojen tekstien ja kuvien selailu viilsi sen verran rintaa, että taidan siirtää Paulin esittelyn tuonnemmaksi. Lähinnä lähden kuitenkin siirtämään Paulin pois tyynyltäni, jotta mahdun omaan sänkyyni nukkumaan...;)
keskiviikko 11. marraskuuta 2009
maanantai 4. toukokuuta 2009
Meillä asuu murkku ärrävikaisesti lausuttuna
Einarilla on murrosikä. Se kuulemma jatkuu jopa 2-vuotiaaksi asti.
Kiva. Olenkin aina halunnut jakaa elämäni eläimen kanssa, joka
a) ei tottele mitään
b) on täysin hormooniensa vietävissä eli lupsuttaa kaikkien tyttöjen pimpsukoita ja nuolee nurmikkoa ja nylkyttää ihmisiä ja esittelee auliisti suvunjatkamiselimistöään kaikille halukkaille ja haluttomille
c) unohtaa kaikki käytöstavat
d) viihdyttää itseään käymällä omistajansa hermoille
e) tekee kaikki uhkailut hirmuisista kuritoimista tyhjäksi heittäytymällä ultrasöpöksi ja hellyttäväksi juuri ratkaisevalla hetkellä niin, että omistajalle tulee huono omatunto, kun on ajatellut katalia ajatuksia rakkaasta lemmikistään.
Onneksi ei ole enää kuin puolitoista vuotta jäljellä...
Kiva. Olenkin aina halunnut jakaa elämäni eläimen kanssa, joka
a) ei tottele mitään
b) on täysin hormooniensa vietävissä eli lupsuttaa kaikkien tyttöjen pimpsukoita ja nuolee nurmikkoa ja nylkyttää ihmisiä ja esittelee auliisti suvunjatkamiselimistöään kaikille halukkaille ja haluttomille
c) unohtaa kaikki käytöstavat
d) viihdyttää itseään käymällä omistajansa hermoille
e) tekee kaikki uhkailut hirmuisista kuritoimista tyhjäksi heittäytymällä ultrasöpöksi ja hellyttäväksi juuri ratkaisevalla hetkellä niin, että omistajalle tulee huono omatunto, kun on ajatellut katalia ajatuksia rakkaasta lemmikistään.
Onneksi ei ole enää kuin puolitoista vuotta jäljellä...
sunnuntai 26. huhtikuuta 2009
Lohikoskelais-norjalainen pihakoira ja muita vahteja
Kerrostalossa on metka asua. On paljon naapureita, jotkut ihania, jotkut kamalia, jotkut hassuja ja jotkut muuten vaan outoja hyyppiä.
Kerrostalossa on myös metka pitää koiraa. Einari on ottanut tavakseen haukkua porraskäytävässä aamulla, kun olemme lähdössä ulos, samperin rastaat kun ovat valloittaneet Einarin pihan. Suhisen koiraa hiljaiseksi, vaikka tiedän sen olevan turhaa: koira ei kuule ja naapurit kuulivat jo. Ihminen on tapojensa orja, huomaan.
Usein kuulee sanottavan, ettei kerrostalossa olisi lainkaan syytä pitää koiraa. Minusta lausunto on surullisen yksisilmäinen ja kertoo lausujan ahdasmielisyydestä. On nimittäin niin, että myös kerrostalokoira voi viettää täyttä ja aktiivista elämää ja nauttia kaikista niistä ylellisyyksistä, joista omakotitalokoirakin saa nauttia. Pitkiä lenkkejä, oma reviiri ja ainakin meillä nyt myös mahdollisuus osallistua pihahommiin. Tempaisin nimittäin Toppisen aurinkoisena päivänä pitkällä narulla puuhun kiinni siksi aikaa kun haravoin ja toimii!!! Einari nautti täysin siemauksin pihakoiran roolista eikä naapureillakaan ollut asiaan sanomista. Ainakaan vielä. Ja jos nyt sattuisi tulemaankin, niin nou hätä, olen vielä ainakin kuukauden taloyhtiön hallituksen pj. ja saan tehdä mitä haluan...;) Eli lohikoskelais-norjalainen pihakoira on syntynyt. (Lohikoskelainen tulee siitä, että asumme Lohikoskella ja norjalainen siitä, että se jotenkin sopii tuohon loppuun. Sitä paitsi Norjassa on komeita maisemia, luulen, että Einari viihtyisi siellä mainiosti)
Perkasimme tänään myös parveketta. Einari loikkasi oitis parvekkeen pöydälle ja jäi siihen tarkkailemaan takapihan touhuja. Tuulen lennättämät lehdet, lokit ja lapset saivat kaikki osansa vahtikoiran uhkaavasta (?!?) murinasta, joten takapihan turvallisuuskin on hoidettu. Voimme siis levätä rauhassa.
Ja mitä muuten siihen julkisen palvelun mediamaksuun tulee, niin turpa tukkoon ja maksakaa. Vai haluatteko oikeasti, että lapsenne rakentavat maailmankuvaansa Amerikan huippuhurtan ja Salkkareiden pohjalta?!?
Kerrostalossa on myös metka pitää koiraa. Einari on ottanut tavakseen haukkua porraskäytävässä aamulla, kun olemme lähdössä ulos, samperin rastaat kun ovat valloittaneet Einarin pihan. Suhisen koiraa hiljaiseksi, vaikka tiedän sen olevan turhaa: koira ei kuule ja naapurit kuulivat jo. Ihminen on tapojensa orja, huomaan.
Usein kuulee sanottavan, ettei kerrostalossa olisi lainkaan syytä pitää koiraa. Minusta lausunto on surullisen yksisilmäinen ja kertoo lausujan ahdasmielisyydestä. On nimittäin niin, että myös kerrostalokoira voi viettää täyttä ja aktiivista elämää ja nauttia kaikista niistä ylellisyyksistä, joista omakotitalokoirakin saa nauttia. Pitkiä lenkkejä, oma reviiri ja ainakin meillä nyt myös mahdollisuus osallistua pihahommiin. Tempaisin nimittäin Toppisen aurinkoisena päivänä pitkällä narulla puuhun kiinni siksi aikaa kun haravoin ja toimii!!! Einari nautti täysin siemauksin pihakoiran roolista eikä naapureillakaan ollut asiaan sanomista. Ainakaan vielä. Ja jos nyt sattuisi tulemaankin, niin nou hätä, olen vielä ainakin kuukauden taloyhtiön hallituksen pj. ja saan tehdä mitä haluan...;) Eli lohikoskelais-norjalainen pihakoira on syntynyt. (Lohikoskelainen tulee siitä, että asumme Lohikoskella ja norjalainen siitä, että se jotenkin sopii tuohon loppuun. Sitä paitsi Norjassa on komeita maisemia, luulen, että Einari viihtyisi siellä mainiosti)
Perkasimme tänään myös parveketta. Einari loikkasi oitis parvekkeen pöydälle ja jäi siihen tarkkailemaan takapihan touhuja. Tuulen lennättämät lehdet, lokit ja lapset saivat kaikki osansa vahtikoiran uhkaavasta (?!?) murinasta, joten takapihan turvallisuuskin on hoidettu. Voimme siis levätä rauhassa.
Ja mitä muuten siihen julkisen palvelun mediamaksuun tulee, niin turpa tukkoon ja maksakaa. Vai haluatteko oikeasti, että lapsenne rakentavat maailmankuvaansa Amerikan huippuhurtan ja Salkkareiden pohjalta?!?
maanantai 20. huhtikuuta 2009
Kevättä joka paikassa
Einari on rakastunut. Tulisten tunteiden kohde on arvokkaasti harmaantunut kultainen noutaja, jonka tapasimme tänään koirapuistossa. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä, tosin yksipuolista sellaista.
Einari kulki aikansa nenä kiinni noutajan pimpsukassa ja nousi sitten komeasti selkään, kuten suuren rakastajan kuuluukin. Noutajaneiti otti kärsivällisesti vastaan kokemattoman nuorukaisen liikuttavat lisääntymisyritykset mutta ei erityisemmin innostunut Einarin nypytyksestä.
Ihmiset nauroivat. Tuli vähän sääli Einaria. Ei aloittelijoille saa nauraa. Tämäkin on nimittäin yksi niistä asioista, joita ei opi kuin tekemällä...
Meidän perheen ihmisillä onkin sitten hiljaisempaa romanssirintamalla. Siirin mielestä pojat on enimmäkseen ällöjä (mikä on äidistä hyvä asia) ja äidin mielestä pojat on enimmäkseen ällöjä (mikä on Siiristä hyvä asia).
Siksi ajattelinkin ajankulukseni todistaa, että rakkaalla lapsella on monta nimeä ja koiralla vieläkin enemmän. Tässä siis Einarin kutsumanimiä:
Eicca.
Toppinen.
Tessu Virtanen.
Pippelimies.
Rakkausmies.
Einartsi-Peinartsi
Pieni Mies.
Parta-Sepe.
Sepe.
Sittupartainen terrieri.
Maailman Mahtava Mies.
Topetsi.
Uketsi.
Einari kulki aikansa nenä kiinni noutajan pimpsukassa ja nousi sitten komeasti selkään, kuten suuren rakastajan kuuluukin. Noutajaneiti otti kärsivällisesti vastaan kokemattoman nuorukaisen liikuttavat lisääntymisyritykset mutta ei erityisemmin innostunut Einarin nypytyksestä.
Ihmiset nauroivat. Tuli vähän sääli Einaria. Ei aloittelijoille saa nauraa. Tämäkin on nimittäin yksi niistä asioista, joita ei opi kuin tekemällä...
Meidän perheen ihmisillä onkin sitten hiljaisempaa romanssirintamalla. Siirin mielestä pojat on enimmäkseen ällöjä (mikä on äidistä hyvä asia) ja äidin mielestä pojat on enimmäkseen ällöjä (mikä on Siiristä hyvä asia).
Siksi ajattelinkin ajankulukseni todistaa, että rakkaalla lapsella on monta nimeä ja koiralla vieläkin enemmän. Tässä siis Einarin kutsumanimiä:
Eicca.
Toppinen.
Tessu Virtanen.
Pippelimies.
Rakkausmies.
Einartsi-Peinartsi
Pieni Mies.
Parta-Sepe.
Sepe.
Sittupartainen terrieri.
Maailman Mahtava Mies.
Topetsi.
Uketsi.
keskiviikko 1. huhtikuuta 2009
Hyvät ja huonot uutiset
Olen moitiskellut Einaria koirapuistossa neidiksi, koska se pissaa kyykistymällä niin kuin tytöt. Tänään Einari kosti ja nosti jalkaa puuta vasten niin korkealle, että meinasi mennä nurin. Nenäni on nyt siis pitkä.
Hassuinta tapauksessa oli se, että mä oikeasti herkistyin. Voi ei, meidän Einari on jo noin iso poika! Kyynel silmässä siis seisoin katsomassa, kun koirani kusee. Kuinkahan höperöksi sitä voi ihminen tulla?!?
Se oli se hyvä uutinen.
Huonoa on sitten se, että Einari ontuu. Olen huomannut aiemminkin, että sen kävely on aamuisin ja joskus vauhdikkaan koirapuistokeikan jälkeen hieman jäykkää ja onnahtelevaa. Nyt se ihan oikeasti kinkkaa oikeata etujalkaa (tai siihen mä olen sen ontumisen paikantanut). Tahtia tuo vaiva ei tunnu haittaavan, yhtä innokkaasti se leikkii ja lähtee ulos kuin aina ennenkin.
Ajattelin seurata tilannetta hieman, annoin superheppulille (nimi lainattu Sisu Sorrin sanavarastosta) aamulla puolikkaan Rimadylin ja emmekä mene puistoon kiitämään muutamaan päivään. Katsotaan, tokeneeko köpöukko vai onko edessä lääkärireissu. Taas vaihteeksi.
Ai niin, kun oli siitä rahapulasta puhetta... Taisin eilen vahingossa vuokrata hevosen. Mutta se mahtuu viikkobdjettiin, jos jätetään kaksi pakettia jauhelihaa ostamatta. Ei kai kukaan jaksa syödä jauheliharuokaa kahdesti viikossa?!? Haloo!!!
Hassuinta tapauksessa oli se, että mä oikeasti herkistyin. Voi ei, meidän Einari on jo noin iso poika! Kyynel silmässä siis seisoin katsomassa, kun koirani kusee. Kuinkahan höperöksi sitä voi ihminen tulla?!?
Se oli se hyvä uutinen.
Huonoa on sitten se, että Einari ontuu. Olen huomannut aiemminkin, että sen kävely on aamuisin ja joskus vauhdikkaan koirapuistokeikan jälkeen hieman jäykkää ja onnahtelevaa. Nyt se ihan oikeasti kinkkaa oikeata etujalkaa (tai siihen mä olen sen ontumisen paikantanut). Tahtia tuo vaiva ei tunnu haittaavan, yhtä innokkaasti se leikkii ja lähtee ulos kuin aina ennenkin.
Ajattelin seurata tilannetta hieman, annoin superheppulille (nimi lainattu Sisu Sorrin sanavarastosta) aamulla puolikkaan Rimadylin ja emmekä mene puistoon kiitämään muutamaan päivään. Katsotaan, tokeneeko köpöukko vai onko edessä lääkärireissu. Taas vaihteeksi.
Ai niin, kun oli siitä rahapulasta puhetta... Taisin eilen vahingossa vuokrata hevosen. Mutta se mahtuu viikkobdjettiin, jos jätetään kaksi pakettia jauhelihaa ostamatta. Ei kai kukaan jaksa syödä jauheliharuokaa kahdesti viikossa?!? Haloo!!!
torstai 26. maaliskuuta 2009
Koiranpaskakeskustelua
Minusta jokakeväinen koiranpaskakeskustelu on tylsää. Siksi aion nostaa sen aivan uudelle tasolle.
Olin saattamassa tytärtäni kouluun tänä aamuna. Joku isokokoinen koira oli vääntänyt isokokoiset paskat keskelle tietä. Hermostuin. Päätin potkia paskat pusikkoon. Harmi vaan se paska sattui olemaan umpijäässä.
Nyt vasemmasta jalasta on varvas murtunut.
Tämä tarina on tosi.
Olin saattamassa tytärtäni kouluun tänä aamuna. Joku isokokoinen koira oli vääntänyt isokokoiset paskat keskelle tietä. Hermostuin. Päätin potkia paskat pusikkoon. Harmi vaan se paska sattui olemaan umpijäässä.
Nyt vasemmasta jalasta on varvas murtunut.
Tämä tarina on tosi.
Tunnustuksia
Rakkaat ystävät,
on tunnustusten aika.
Edellisestä blogimerkinnästä on kulunut niin pitkä aika, että on syytä kertoa avoimesti, mitä olen tänä aikana puuhastellut. Tunnustusten lista on pitkä ja kattava, joten varoitan, että perheen pienimpien on tässä vaiheessa syytä vetäytyä vaikka Postman Pat dvd:n pariin. Tai sitten voitte antaa niille tikkarin. (Ja tiedoksi teille, joita ei minun elämäni paljon kiinnosta, että Einarin kuulumiset ovat tämän kirjoituksen loppupuolella.)
1. Olen juonut alkoholia silkassa humaltumistarkoituksessa.
Pakkotilanne. Vai voisitteko itse vetää 22 tunnin risteilyn Tallinkin Baltic Princess -laivalla selvinpäin?!?
2. Olen elänyt roimasti yli varojeni.
Tämä liittyy kiinteästi edelliseen kohtaan mutta taustalta löytyy myös surullinen tarina ihmisestä, joka ajattelee, että tottakai siellä tilillä on rahaa, olihan siellä viime viikollakin. Tämän leväperäisyyden vuoksi Kreikan-matkamme on vaarassa (itken karvaisia kyyneleitä tämän vuoksi) ja perheemme elää tiukalla viikkobudjetilla ainakin toukokuun loppuun saakka. 70 euroa 7 päivälle eli kymppi päivässä. Hei, kymppihän riittää!
3. Olen lykännyt lääkäriin menoa oman terveyteni uhalla, sillä pelkäsin diagnoosia.
Lasten hiihtolomaviikolla alkoi flunssa, joka jatkuu edelleen. Olen käynyt töissä, vaikka ääni ei toimi . Olen elänyt kuukauden ilman kunnon yöunia, koska yskä riipii poloista poveani öiseen aikaan. Olen sinnitelly luomukonstein eli sarvikuonon (mahtava vehje, ostakaa heti kaikki sellainen, niin elätte pidempään!) ja minttuteen avulla, vaikka olen aavistellut, ettei näihin basiliskoihin pehmeät keinot pure.
Eilen tämä pihistely johti sitten siihen, että ajauduin astmakohtauksen kaltaiseen tilaan ja jouduin päivystykseen pariksi tunniksi kellimään maski naamalla. Kotiin pääsiin astmapiipun, antibioottien ja tukkoisuuslääkkeiden kanssa, ne ovat osa päivärytmiäni ainakin viikon ajan. Ja jos oireet eivät hellitä, ovat edessä laajemmat tutkimukset.
Niitä en halua edes ajatella, en, vaikka lääkäri sanoi, että tuskin tämä astmaa on. Veikkasi ennemmin katupölylle herkistymistä, kärsinhän vastaavasta viime keväänä. Nyt olen viikon sairaslomalla. Aion käyttää aikani siihen, että pommitan kaupungin katu- ja puisto-osastoa kiukkuisilla viesteillä ja puheluilla hiekoitushiekkojen poistoa koskien.
En haluaisi olla siellä töissä.
4. Olen ollut huono ystävä
Tämä ei ole mikään uutinen, mutta lisäsin sen kuitenkin listalle, jotta huono omatuntoni helpottaisi.
5. Olen noussut työmaalla pienimuotoiseen kapinaan, koska tunnen kärsineeni vääryyttä.
En tiedä, onko oikeuksiensa puolustaminen paha asia mutta koska kapina kuulostaa niin jännittävältä sanalta, tämä oli pakko ottaa mukaan listalle.
6. Olen niin paatunut, etten edes tajua, että minulla olisi paljon enemmän tunnustettavaa kuin nuo viisi edellä mainittua asiaa.
Ja sitten tärkeimpiin asioihin: Einari.
Einari ei edelleenkään nosta koipeaan pissalla mutta osaa avata repuista vetoketjut. Einari kiidätettiin päivystykseen kolme viikkoa sitten, koska mammuska luuli sen tukehtuvan. Nielutulehdus, josta selvittiin antibioottikuurilla. Einari rähisee pienemmilleen koirapuistossa, isompien kanssa leikki sujuu mainiosti. Paitsi terrierityttöjen kanssa. Inho on molemminpuoleinen. Mitä enemmän karvaa kaverilla on, sitä enemmän Einari siitä tykkää. Einarin henki on alkanut haista kamalalle, sellaiselle kuin aikuisilla koirilla. Ällöä. Herkkuruokaa on naudan maha nappuloiden kera ja jos jälkkäriksi saa tyhjiin kaavitun voirasian, on riemu rajaton. Koirakoulussa Einari jatkaa hienoja esityksiä, olettaen, että maksamakkaraa on tarpeeksi. Jos ei ole, niin eipä voisi vähempää kiinnostaa. Siiri ja Einari ovat nykyään niin hyvät kaverit, että tunnen itseni joskus hieman ulkopuoliseksi. Einari ei enää pissaa eikä kakkaa sisälle, paitsi pakkotilanteessa. Eli jos kukaan ei ole viemässä ulos tai emäntiä laiskottaa.
Einari on ihana.
on tunnustusten aika.
Edellisestä blogimerkinnästä on kulunut niin pitkä aika, että on syytä kertoa avoimesti, mitä olen tänä aikana puuhastellut. Tunnustusten lista on pitkä ja kattava, joten varoitan, että perheen pienimpien on tässä vaiheessa syytä vetäytyä vaikka Postman Pat dvd:n pariin. Tai sitten voitte antaa niille tikkarin. (Ja tiedoksi teille, joita ei minun elämäni paljon kiinnosta, että Einarin kuulumiset ovat tämän kirjoituksen loppupuolella.)
1. Olen juonut alkoholia silkassa humaltumistarkoituksessa.
Pakkotilanne. Vai voisitteko itse vetää 22 tunnin risteilyn Tallinkin Baltic Princess -laivalla selvinpäin?!?
2. Olen elänyt roimasti yli varojeni.
Tämä liittyy kiinteästi edelliseen kohtaan mutta taustalta löytyy myös surullinen tarina ihmisestä, joka ajattelee, että tottakai siellä tilillä on rahaa, olihan siellä viime viikollakin. Tämän leväperäisyyden vuoksi Kreikan-matkamme on vaarassa (itken karvaisia kyyneleitä tämän vuoksi) ja perheemme elää tiukalla viikkobudjetilla ainakin toukokuun loppuun saakka. 70 euroa 7 päivälle eli kymppi päivässä. Hei, kymppihän riittää!
3. Olen lykännyt lääkäriin menoa oman terveyteni uhalla, sillä pelkäsin diagnoosia.
Lasten hiihtolomaviikolla alkoi flunssa, joka jatkuu edelleen. Olen käynyt töissä, vaikka ääni ei toimi . Olen elänyt kuukauden ilman kunnon yöunia, koska yskä riipii poloista poveani öiseen aikaan. Olen sinnitelly luomukonstein eli sarvikuonon (mahtava vehje, ostakaa heti kaikki sellainen, niin elätte pidempään!) ja minttuteen avulla, vaikka olen aavistellut, ettei näihin basiliskoihin pehmeät keinot pure.
Eilen tämä pihistely johti sitten siihen, että ajauduin astmakohtauksen kaltaiseen tilaan ja jouduin päivystykseen pariksi tunniksi kellimään maski naamalla. Kotiin pääsiin astmapiipun, antibioottien ja tukkoisuuslääkkeiden kanssa, ne ovat osa päivärytmiäni ainakin viikon ajan. Ja jos oireet eivät hellitä, ovat edessä laajemmat tutkimukset.
Niitä en halua edes ajatella, en, vaikka lääkäri sanoi, että tuskin tämä astmaa on. Veikkasi ennemmin katupölylle herkistymistä, kärsinhän vastaavasta viime keväänä. Nyt olen viikon sairaslomalla. Aion käyttää aikani siihen, että pommitan kaupungin katu- ja puisto-osastoa kiukkuisilla viesteillä ja puheluilla hiekoitushiekkojen poistoa koskien.
En haluaisi olla siellä töissä.
4. Olen ollut huono ystävä
Tämä ei ole mikään uutinen, mutta lisäsin sen kuitenkin listalle, jotta huono omatuntoni helpottaisi.
5. Olen noussut työmaalla pienimuotoiseen kapinaan, koska tunnen kärsineeni vääryyttä.
En tiedä, onko oikeuksiensa puolustaminen paha asia mutta koska kapina kuulostaa niin jännittävältä sanalta, tämä oli pakko ottaa mukaan listalle.
6. Olen niin paatunut, etten edes tajua, että minulla olisi paljon enemmän tunnustettavaa kuin nuo viisi edellä mainittua asiaa.
Ja sitten tärkeimpiin asioihin: Einari.
Einari ei edelleenkään nosta koipeaan pissalla mutta osaa avata repuista vetoketjut. Einari kiidätettiin päivystykseen kolme viikkoa sitten, koska mammuska luuli sen tukehtuvan. Nielutulehdus, josta selvittiin antibioottikuurilla. Einari rähisee pienemmilleen koirapuistossa, isompien kanssa leikki sujuu mainiosti. Paitsi terrierityttöjen kanssa. Inho on molemminpuoleinen. Mitä enemmän karvaa kaverilla on, sitä enemmän Einari siitä tykkää. Einarin henki on alkanut haista kamalalle, sellaiselle kuin aikuisilla koirilla. Ällöä. Herkkuruokaa on naudan maha nappuloiden kera ja jos jälkkäriksi saa tyhjiin kaavitun voirasian, on riemu rajaton. Koirakoulussa Einari jatkaa hienoja esityksiä, olettaen, että maksamakkaraa on tarpeeksi. Jos ei ole, niin eipä voisi vähempää kiinnostaa. Siiri ja Einari ovat nykyään niin hyvät kaverit, että tunnen itseni joskus hieman ulkopuoliseksi. Einari ei enää pissaa eikä kakkaa sisälle, paitsi pakkotilanteessa. Eli jos kukaan ei ole viemässä ulos tai emäntiä laiskottaa.
Einari on ihana.
torstai 12. helmikuuta 2009
Maksamakkaraa sormissa
Jos nuoren miehen sormet tuoksahtavat vienosti silakalta, tietää heti, missä hän on käynyt.
Jos 2-vuotiaan sormet haisevat siltä itseltään, hoksaa oitis, mitä vessan suljetun oven takana on tapahtunut.
Jos aviomiehen sormet ovat töistä tullessa öljyn peittämät, tietää kyllä, mitä tien päällä taas tapahtui.
Mutta mistä on tulossa hän, jonka sormet ovat tahmeat ja haisevat maksamakkaralta?
Koirakoulusta, tietenkin!
Koska meidän perheessä koirakoulukokemusta on kertynyt jo kolmen tunnin ajalta, lienee syytä ohjeistaa amatöörejä. Tässä siis 10 kohdan ohje koirakouluun menijöille:
1.Etsi hyvä koirakoulu. Tai älä etsi, olen tehnyt sen puolestasi: Oonan ja Hannan koirakeskus Doggie. Paras paikka sekä koiralle että omistajalle. Ilmoittaudu kurssille.
2. Anna koiralle ruokaa koulupäivän aamuna mutta jätä päiväruoka väliin. Toisin kuin ihminen, koira oppii parhaiten nälkäisenä.
3. Osta maksamakkaraa.
4. Pilko se pieniksi paloiksi.
5. Varmista, että maksamakkaraa on tarpeeksi.
6. Mene tunnille, tee niin kuin käsketään ja kehu koiraasi. Älä kitsastele sen maksamakkaran kanssa.
7. Anna vielä vähän maksamakkaraa.
8. Lähde kotiin tyytyväisenä; koirahan tekee kaiken minkä pyydät (olettaen, että muistit sen maksamakkaran)
9. Haista sormiasi. Tältä ne sitten tuoksuvat siihen saakka, kunnes koirasi on täysin oppinut ja tottelee pelkkää kulmakarvasi liikettäkin.
10. Pyyhi veri sormesta, jota koirasi juuri puri haistettuaan siinä maksamakkaran houkuttelevan aromin.
Jos ei näillä eväillä koira opi tavoille, niin se ei opi sitten millään.
ps. Kai mainitsin jo, että Einari on tietysti kurssinsa priimus?!?
Jos 2-vuotiaan sormet haisevat siltä itseltään, hoksaa oitis, mitä vessan suljetun oven takana on tapahtunut.
Jos aviomiehen sormet ovat töistä tullessa öljyn peittämät, tietää kyllä, mitä tien päällä taas tapahtui.
Mutta mistä on tulossa hän, jonka sormet ovat tahmeat ja haisevat maksamakkaralta?
Koirakoulusta, tietenkin!
Koska meidän perheessä koirakoulukokemusta on kertynyt jo kolmen tunnin ajalta, lienee syytä ohjeistaa amatöörejä. Tässä siis 10 kohdan ohje koirakouluun menijöille:
1.Etsi hyvä koirakoulu. Tai älä etsi, olen tehnyt sen puolestasi: Oonan ja Hannan koirakeskus Doggie. Paras paikka sekä koiralle että omistajalle. Ilmoittaudu kurssille.
2. Anna koiralle ruokaa koulupäivän aamuna mutta jätä päiväruoka väliin. Toisin kuin ihminen, koira oppii parhaiten nälkäisenä.
3. Osta maksamakkaraa.
4. Pilko se pieniksi paloiksi.
5. Varmista, että maksamakkaraa on tarpeeksi.
6. Mene tunnille, tee niin kuin käsketään ja kehu koiraasi. Älä kitsastele sen maksamakkaran kanssa.
7. Anna vielä vähän maksamakkaraa.
8. Lähde kotiin tyytyväisenä; koirahan tekee kaiken minkä pyydät (olettaen, että muistit sen maksamakkaran)
9. Haista sormiasi. Tältä ne sitten tuoksuvat siihen saakka, kunnes koirasi on täysin oppinut ja tottelee pelkkää kulmakarvasi liikettäkin.
10. Pyyhi veri sormesta, jota koirasi juuri puri haistettuaan siinä maksamakkaran houkuttelevan aromin.
Jos ei näillä eväillä koira opi tavoille, niin se ei opi sitten millään.
ps. Kai mainitsin jo, että Einari on tietysti kurssinsa priimus?!?
tiistai 3. helmikuuta 2009
Ostetaan.
SAATANA! Voiko joku kertoa, miten koiran voi opettaa pienestä pitäen siihen, että hihnassa ei saa vetää?!?
Ja voisiko joku samalla kertoa, mistä voi ostaa lisää hermoja? Hinnalla ei väliä.
Ja voisiko joku samalla kertoa, mistä voi ostaa lisää hermoja? Hinnalla ei väliä.
maanantai 2. helmikuuta 2009
Murtunut häntä ja maailman paras koiran hoitaja
Einari harjoittelee tulevaa murrosikää varten. Hienot herrat eivät kuitenkaan pössyttele tupakkia, niin kuin tavalliset teinit, vaan aloittavat komeasti suoraan sikarilla.
Terhakalla terrieripojalla on myös sievempi puolensa...
ELÄINLÄÄKÄRIN LAUSUNTO 26.1.09:
"Einarin häntä roikkuu jouduttuaan todennäköisesti pikkuvesselin tallaamaksi. Nyt sedaatiossa rtg-tutkimus vamman laajuuden ja ennusteen määrittämiseksi.
Todetaan selvä, nikamaväliin peräaukon yläpuolelle sijoittuva häntämurtuma, jossa puolen nikamapaksuuden dislokaatio. Lantioluissa ei selvää patologiaa, joskin oikean lonkkamaljakon vieressä mahdollisesti pieni murtuma. Einari on kuitenkin kivuton, syö hyvin ja ainoana ongelmana on hännän osittainen halvaus.
Ennuste on vaihteleva: voi toipua täysin tai häntä voi jäädä tällaiseksi kuin nyt on. Tarvittaessa hännän amputaatio, jos halvaus haittaa ulostamista. Seurattava kipureaktioiden varalta. Mikäli on huonosyöntinen tai tulee aristuksia, voidaan aloittaa kipulääke."
Siinä minä istuin eläinlääkärin röntgen-huoneessa ja silittelin itkien nukutetun koirani kylmiä korvia. Voi repukkaa! Eikö riitä, että se on raukkaparka kuuro? Kohta se on hännätönkin! Miten voi pienellä koiralla olla näin kova alku elämässä?!?
Tuosta mustaakin mustemmasta hetkestä on nyt kulunut tasan viikko. Tänään oltiin koirapuistossa ja Einari paineli häntä pöjössä mustan tyttökoiran perässä minkä kintuistaan pääsi (Kuin luotu Suureksi Rakastajaksi... Harmi vaan, se ei koskaan pääse käyttämään taitojaan!) Välillä se pinkaisi aidan viereen heiluttamaan häntäänsä isojen puolella leikkiville kavereille. Ei voi kuin kadehtia pienen koiran paranemistahtia ja -tahtoa. Voi kun saisi edes pienen murun siitä mahdollisten dagen efter -päivien varalle...
Ai niin, mutta tämähän oli se abso ja lutisti blogi... Eihän meillä tuollaisia tauteja tunneta!
Täytyy muuten näin julkisesti kehaista omaa jälkikasvuaan; yhtä tunnollista koiranhoitajaa kuin Siiri saa kyllä hakea. Ihan koirien kanssa. Ja vaikka kissojenkin. Tiedä sitten, onko vielä uutuuden viehätystä, mutta Siiri käyttää ensitöikseen koulun jälkeen Einarin pissalla ja antaa sille ruoan. Sitten on ohjelmassa leikkiä ja "koirakoulua". Lisäksi Siiri on niin innokas koirapuistoilija, ettei mua tarvita mukana kohta lainkaan.
Siiri jopa soittaa töihin ja kysyy, että voidaanko me leikkiä mun huoneessa ovi kiinni, kun Einari nukkuu. "Tullaan kyllä sitten heti olkkariin hommaileen, kun se herää!"Voi jehna! Piti tässä yhtenä päivänä sillekin itkut tirauttaa, kun ne tuossa kahdestaan telmivät lattialla ja molemmilla tuntui olevan mahdottoman mukavaa.
Älkääkä nyt siellä yhtään nyökytelkö tietäväisenä, että "kyllä se into vielä laantuu, tulee päivä, jolloin saat pakottaa ja uhkailla ja lahjoa ja kiristää, että saat neidin viemään koiraa pissalle"!!! Tod.näk. juuri näin tulee käymään mutta sovitaanko, että murehdin sitä sitten ja nautiskelen nyt vain tästä antoisasta ajasta, jolloin sekä lapsi että koira ovat ah, niin oppivaisessa ja mukavassa iässä?!? Lupaan aloittaa valittamisen heti, kun toinen niistä tulee murrosikään. Mikä tapahtunee aivan liian nopeasti. Eli kohta.
APUA! Mihin aika menee?!?!?!?!
PS. Tämän ja edellisen blogisivun upeista kuvista kiitän rakasta ystävääni Johannaa, joka näpsi viikonloppuvierailunsa aikana varmasti pari sataa kuvaa Einarista uudella, upealla kamerallaan. Julkaisen kuvia Johannan luvalla ja kiitän halausten kera. Jossu-beibe on katsokaas siitä ihana lääkäri, että se osaa fyysisten vaivojen ohella hoitaa myös ihmisen mieltä. Sen olen saanut monta kertaa kokea ja kiitän myös siitä halausten kera.
sunnuntai 25. tammikuuta 2009
Se, joka väittää, että koirani ei ole suloinen, on joko sokea, läpeensä paha ja kylmä ihminen tai muuten vain outo.
"Jaahas, täällä ollaan. Ja niin kun ne kovisteli, että meillä ei kyllä koirat nuku sängyssä..."
"Hohhoijaa! Kylläpä alkoi kummasti nukuttaa täällä lämpöisessä."
"Taidan ihan vain hetkeksi torkahtaa..."
Terrieri terävimmillään, valmiina toimintaan. Ja sitähän meillä riittää. Einari söi eilen kännykän laturin, tänään katosi tietokoneesta u-, 8- ja F7 -näppäimet ja sen häntä taitaa olla murtunut. Huomenna eläinlääkäriin ja sitten luvassa lisätietoja.
Mulla on kyllä ihana koira.
Ai niin, absoa ei ole vieläkään löytynyt. Veikkaan, että se on muuttanut veroparatiisiin eikä voi viranomaisten pelossa tulla takaisin.
sunnuntai 11. tammikuuta 2009
Täällä haisee anaalille
Miksi kukaan ei kertonut myöskään siitä, mille koira haisee, kun sen anaalirauhaset tyhjentyy?
Nostin Einarin eilen syliin ja samalla hetkellä Hanna kysyi, että mikä hirveä paska täällä haisee. Häivähdys oli tavoittanut jo minunkin herkän nenäni ja tarttui nenäkarvoihin kiinni. Löykä oli sanoin kuvaamaton.
Oksennusta nieleskellen paikansin hajun omaan käteeni. Rätti! Olin juuri pyyhkinyt pöydän ja rätti on varmasti likainen, siitä haju tarttui käteeni. Tiedättehän, että pitkään käytössä ollut Wettex alkaa jossain vaiheessa haista pahanhajuiselle hiivatulehdukselle? Mutta ei, ei se ollut rätti.
Nuuskin eteisessä koira kainalossa ja kesti hetken, ennen kuin tajusin, että se on koira. Tarkemmin sanottuna sen perse. Ja kyllä, nuuhkaisin sitä ihan läheltä. Oli nääs pakko.
Minä luulin, että Einari oli piilottanut lattialta löytämänsä kananmunanpalan pariksi päiväksi petiinsä ja pyörinyt siinä mutta Hanna tiesi kertoa, että haju on kyllä peräisin ihan koirasta itsestään eli anaalirauhasista. Kaameaa! Eihän mun suloinen, ihana nökköseni voi jumalauta haista näin pahalle!?
Mutta kyllä se haisi. Löyhkäsi niin etovalle, ettei mitään järkeä! No, koira suihkuun, omenanhajuista koirashampoota päälle ja avot, johan haisi poika taas ihanasti märälle koiralle. Ja trust me, se on sulotuoksu siihen aiempaan verrattuna!
Mitä tästä kaikesta opimme? No ainakin sen, ettei baarista matkaan tarttuneen miehen aamuinen hengitys illan viina-rööki-valkosipulikebab-annoksen jälkeen haise kovinkaan pahalle.
PS. Älkää muuten koskaan tehkö lanttuleipää. Minä yritin, Kotilieden ohjeen mukaan, ja nyt keittiön pöydällä on kaksi mustunutta pötköä, joiden sisus on vauvankakan väristä, pilaantuneelle lanttulaatikolle haisevaa, tahmaista mössöä. Ja voite vain kuvitella, mille täällä kämpässä nyt haisee?!?
Nostin Einarin eilen syliin ja samalla hetkellä Hanna kysyi, että mikä hirveä paska täällä haisee. Häivähdys oli tavoittanut jo minunkin herkän nenäni ja tarttui nenäkarvoihin kiinni. Löykä oli sanoin kuvaamaton.
Oksennusta nieleskellen paikansin hajun omaan käteeni. Rätti! Olin juuri pyyhkinyt pöydän ja rätti on varmasti likainen, siitä haju tarttui käteeni. Tiedättehän, että pitkään käytössä ollut Wettex alkaa jossain vaiheessa haista pahanhajuiselle hiivatulehdukselle? Mutta ei, ei se ollut rätti.
Nuuskin eteisessä koira kainalossa ja kesti hetken, ennen kuin tajusin, että se on koira. Tarkemmin sanottuna sen perse. Ja kyllä, nuuhkaisin sitä ihan läheltä. Oli nääs pakko.
Minä luulin, että Einari oli piilottanut lattialta löytämänsä kananmunanpalan pariksi päiväksi petiinsä ja pyörinyt siinä mutta Hanna tiesi kertoa, että haju on kyllä peräisin ihan koirasta itsestään eli anaalirauhasista. Kaameaa! Eihän mun suloinen, ihana nökköseni voi jumalauta haista näin pahalle!?
Mutta kyllä se haisi. Löyhkäsi niin etovalle, ettei mitään järkeä! No, koira suihkuun, omenanhajuista koirashampoota päälle ja avot, johan haisi poika taas ihanasti märälle koiralle. Ja trust me, se on sulotuoksu siihen aiempaan verrattuna!
Mitä tästä kaikesta opimme? No ainakin sen, ettei baarista matkaan tarttuneen miehen aamuinen hengitys illan viina-rööki-valkosipulikebab-annoksen jälkeen haise kovinkaan pahalle.
PS. Älkää muuten koskaan tehkö lanttuleipää. Minä yritin, Kotilieden ohjeen mukaan, ja nyt keittiön pöydällä on kaksi mustunutta pötköä, joiden sisus on vauvankakan väristä, pilaantuneelle lanttulaatikolle haisevaa, tahmaista mössöä. Ja voite vain kuvitella, mille täällä kämpässä nyt haisee?!?
lauantai 10. tammikuuta 2009
Wanted: kadonnut abso
Pitäisiköhän kirjoittaa jotain myös itse asiasta? Siis siitä, mitä tapahtuu, kun huonolla itsekurilla varustettu nautiskelija ja seuraelämäaddikti kieltäytyy juomasta alkoholia ja alkaa viettää kristallinkirkasta elämää?
Siitähän seuraa tietysti paljon hyvää ja kaunista. Aamuisin ei ole alkoholin tympeä maku huulilla. Tupakan poltto jää kokonaan (mikä on sinänsä harmillista, koska tupakointi on helevetin mukavaa, sanovat terveysterroristit mitä hyvänsä). Sunnuntait, jolloin ei pääse sängystä ylös ja lapsi saa katsoa kaksi videota peräkkäin, ovat historiaa. Eivätkä ystävät ole kadonneet. Ei edes Hanna. Vaikka se käskikin mut lopettamaan tämän pelleilyn ja juomaan itseni mukavaksi.
Se on kyllä ollut hämmentävää, että aika monet ovat teilanneet urakkani pelleilyksi ja naurettavaksi. "Tollanen totaalikieltäytyminen on kyllä ihan hölmöä, varsinkin kun viina ei ole sulle oikea ongelma." "Miks ihmeessä sä kiusaat itteesi tollasella säännöllä?" "Toihan on aivan naurettavaa!" Jaa. Ei minusta. Eikö viinan juominen ennemminkin ole naurettavaa?
Toki tunnustan myös, että näitä keskusteluja on ollut mukava käydä. Voi mikä sädekehä pääni päällä hehkuukaan, kun voin perustella juomattomuuttani. Olen katsokaas näin hyvä ihminen. Toisaalta on pakko tunnustaa myös se, että gloria hiipuu aika nopeasti. Nykyään selittäminen on yksinomaan rasittavaa. Kun en juo, niin en juo. Ja se siitä.
Ai niin. Se tärkein. Onko linja pitänyt? No ei tietenkään. Tein heti alkumetreillä itselleni loivennuksen sääntöihin ja lupasin, että jos joku tarjoaa aitoa samppanjaa, juon sen mielelläni. Vain hullu kieltäytyisi aidosta samppanjasta, varsinkin jos sitä saa ilmaiseksi. Ja sitä paitsi sitä saa niin harvoin, ettei sitä lasketa.
Toinen poikkeus oli Einarin tulo taloon. Kun olin kolme yötä yrittänyt unta nukahtamislääkkeillä (tuloksetta tietenkin), ystäväni Johanna löi nyrkin pöytään ja puuttui ammattinsa puolesta peliin. Ja jos lääkäri määrää kaksi lasia punaviiniä unettomuuteen jouluaattona, niin onko maallikolla varaa uhmata tohtorin auktoriteettia? Ei tietenkään. Varsinkin kun määräys saatettiin tiedoksi myös äidilleni. Ja tiedättehän te äidit ja lasten lääkekuurit? Ei auta tapella vastaan.
Ja kun kerran jouluna sai juoda punkkua, niin kai neljäntenä päivänä loppiaisen jälkeen voi juoda yhden siiderin saunan jälkeen? Varsinkin, kun se on jäänyt jääkaappiin jouluvierailulla käyneen siskon jäljiltä eli ei ole itse ostettu vaan jonkun tarjoama, eikä lihakeittokattila mahdu kaappiin ennen kuin pullo on tieltä pois?
Liha on siis heikko ja taidan olla enää pelkkä lutisti. Abso jäi johonkin matkan varrelle.
Ai niin, niistä hyvistä ja kauniista vielä... Kun lopettaa alkoholin nauttimisen, taloon tulee koira. Minusta se on ihan oikeasti hyvää ja kaunista.
Siitähän seuraa tietysti paljon hyvää ja kaunista. Aamuisin ei ole alkoholin tympeä maku huulilla. Tupakan poltto jää kokonaan (mikä on sinänsä harmillista, koska tupakointi on helevetin mukavaa, sanovat terveysterroristit mitä hyvänsä). Sunnuntait, jolloin ei pääse sängystä ylös ja lapsi saa katsoa kaksi videota peräkkäin, ovat historiaa. Eivätkä ystävät ole kadonneet. Ei edes Hanna. Vaikka se käskikin mut lopettamaan tämän pelleilyn ja juomaan itseni mukavaksi.
Se on kyllä ollut hämmentävää, että aika monet ovat teilanneet urakkani pelleilyksi ja naurettavaksi. "Tollanen totaalikieltäytyminen on kyllä ihan hölmöä, varsinkin kun viina ei ole sulle oikea ongelma." "Miks ihmeessä sä kiusaat itteesi tollasella säännöllä?" "Toihan on aivan naurettavaa!" Jaa. Ei minusta. Eikö viinan juominen ennemminkin ole naurettavaa?
Toki tunnustan myös, että näitä keskusteluja on ollut mukava käydä. Voi mikä sädekehä pääni päällä hehkuukaan, kun voin perustella juomattomuuttani. Olen katsokaas näin hyvä ihminen. Toisaalta on pakko tunnustaa myös se, että gloria hiipuu aika nopeasti. Nykyään selittäminen on yksinomaan rasittavaa. Kun en juo, niin en juo. Ja se siitä.
Ai niin. Se tärkein. Onko linja pitänyt? No ei tietenkään. Tein heti alkumetreillä itselleni loivennuksen sääntöihin ja lupasin, että jos joku tarjoaa aitoa samppanjaa, juon sen mielelläni. Vain hullu kieltäytyisi aidosta samppanjasta, varsinkin jos sitä saa ilmaiseksi. Ja sitä paitsi sitä saa niin harvoin, ettei sitä lasketa.
Toinen poikkeus oli Einarin tulo taloon. Kun olin kolme yötä yrittänyt unta nukahtamislääkkeillä (tuloksetta tietenkin), ystäväni Johanna löi nyrkin pöytään ja puuttui ammattinsa puolesta peliin. Ja jos lääkäri määrää kaksi lasia punaviiniä unettomuuteen jouluaattona, niin onko maallikolla varaa uhmata tohtorin auktoriteettia? Ei tietenkään. Varsinkin kun määräys saatettiin tiedoksi myös äidilleni. Ja tiedättehän te äidit ja lasten lääkekuurit? Ei auta tapella vastaan.
Ja kun kerran jouluna sai juoda punkkua, niin kai neljäntenä päivänä loppiaisen jälkeen voi juoda yhden siiderin saunan jälkeen? Varsinkin, kun se on jäänyt jääkaappiin jouluvierailulla käyneen siskon jäljiltä eli ei ole itse ostettu vaan jonkun tarjoama, eikä lihakeittokattila mahdu kaappiin ennen kuin pullo on tieltä pois?
Liha on siis heikko ja taidan olla enää pelkkä lutisti. Abso jäi johonkin matkan varrelle.
Ai niin, niistä hyvistä ja kauniista vielä... Kun lopettaa alkoholin nauttimisen, taloon tulee koira. Minusta se on ihan oikeasti hyvää ja kaunista.
perjantai 9. tammikuuta 2009
Duramunea niskanahkaan
Einarilla oli tänään merkkipäivä. 12 viikkoa tuli täyteen ja sitä myöten piikki niskaan. Koirallemme ah, niin tyypilliseen tapaan periksi ei annettu, ei edes piikkiä pitelevän miehen edessä. Naskalinterävää kulmahammasta vaan eläinlääkärin kämmensyrjään, kun alkaa terävillä huitoa! Mihinköhän tämän kanssa vielä joutuu?!?
Samalla tuli tuomio: munat lähtee heti, kun se vaan maksan puolesta on mahdollista. Einarin tapauksessa kivekset ovat harvinaisen turhat vehkeet; kuurot, paperittomat pojat kun eivät isyyden iloista saa nauttia. Me emme kuitenkaan suostu vaipumaan synkkyyteen, vaan iloitsemme elämästä; ei ihmisen ja koiran onni voi olla kiveksistä kiinni! Sitä paitsi sehän rimmaa: eunukki-Einari!
Niin uuvuttava oli reissu, että heppu on nukkunut sen jälkeen sangen makeasti, kuten kuvasta näkyy. Siiri laittoi huivin päähän kuin tulevaa operaatiota ennakoiden; muuttukohan koiramme täysin mummoksi?!?
Einari on tosin erikoistunut jo varhain uppeluksissa nukkumiseen. Jos joskus vahingossa on käynyt niin, että koira on ollut sängyssä (mikä ei tietenkään käytännössä ole mahdollista, koska meillä ei koira sänkyyn tule...), on se välittömästi kaivautunut peiton alle mahdollisimman syvälle ja kauas ulkoilmasta. Mitä tiiviimmin peitto on sen ympärillä, sitä paremmin nukuttaa. Maalla (jossa muuten oli Einarin mielestä aivan ihanaa) oli sen verran viileää lattianrajassa, että mummo katsoi parhaaksi peitellä unilleen vetäytyneen koiran. Yläkuvassa näkyy tai siis ei näy, mien Einari nukkuu peiton alla. Ja se on muuten se sama mummo, joka sanoo, ettei koiria saa lelliä...
Älkää käsittäkö väärin, ei Einari ihan pelkkä sohvaperuna ole. Ulkoilu on kivaa, jos pakkasta on alle 10 astetta eikä ole pakko kulkea remmissä. Villapaitaa poika pitää kiltisti mutta ilme kertoo, että eihän tämä nyt mitään herkkua ole; raavas uroskoira ja joutuu tällaisessa neitimäisessä villaliivissä hiiviskelemään. Tänään komeuden vielä kruunasi heijastinliivi ja se oli Einarin mielestä jo melkein liikaa: protestiksi poika kulki niin hitaasti, että ihmisiä alkoi palella. Siitäs saitte!
torstai 1. tammikuuta 2009
Einarin elämää kuvina
Meidän perhe päiväunilla.
Sohva on liian kova. Tuo mamma tyyny, että voin nukkua!
Ha-haa! Vessan ovi oli jääyt auki. Bileet!!!!
Einari ja naapurin Torsti mielipuuhassaan.
Koiran uni on autuas.
Hoh-hoijaa! Mihinkähän sitä tänään ryhyisi?
Myrskyn silmässä
Miksi kukaan ei kertonut, että koiranpentu on vauva siinä missä ihminenkin?!? Miksi koiran hankkivat ihmiset eivät puhu avoimesti "synnytyksen jälkeisestä masennuksesta" eli siitä katatonisesta tilasta, johon ihminen vaipuu koiran muutettua taloon? Vaadin terapia- ja vertaistukiryhmää pentumasennuksesta kärsiville mammoille!!!
Älkää käsittäkö väärin, olen korviani myöten rakastunut Einariini enkä väsy ihastelemaan sen energisyyttä ja älykkyyttä. Se on maailman suloisin koiranpentu, taitava ja viisas, vikkelä ja hauska. Ja loppumattoman ilon lähde. Mutta alku oli hankala.
Kadotin unen yli viikoksi sen jälkeen, kun Einari muutti meille. Pentu kyllä nukkui ensimmäisestä yöstä lähtien kuin tukki, heräsi pari kertaa pissalle eikä vinkunut eikä vikissyt. Mutta minä en nukkunut. Vahdin koiran joka henkäystä, pelkäsin sen heräävän ja rompottelevan yökaudet kämpässä niin etten saa nukuttua. Kun sitten huomasin, että koira nukkui, aloin murehtia muita asioita.
Kuinka ikinä osaan kasvattaa koirasta kunnon kansalaisen, kun ei se ressukka kuule mitään? Mistä tiedän, että leikin sen kanssa tarpeeksi, saako se tarpeeksi virikkeitä vai tylsistyykö se kuoliaaksi? En ole vieläkään aloittanut sen kanssa aarteenetsintäleikkiharjoituksia, APUA! Mitä jos se ei opi olemaan yksin kotona vaan huutaa ja kiljuu täällä kaiket päivät?
Päivät luin Tuire Kaimion kirjaa "Pennun kasvatus". Eikä aikaakaan, kun olin täysin hermoromahduksen partaalla. Askartele aktivointileluja. Totuta pentu yksinoloon pikkuhiljaa alkaen siitä, että olet metrin päässä koirasta. Leiki, aktivoi, opeta, totuta. APUA! Millä ajalla? Onko todellakin niin, ettei elämässä saa olla mitään muuta kuin koiranpentu, jos sellaisen hankkii? Elämäni on ohi! En koskaan pääse lenkille enkä kauppaan enkä edes vessaan, sillä koira ei saa olla yksin ja sitä pitää aktivoida! Miten kukaan kykenee tähän?!?
Paniikki oli siis valmis. Ja uni hukassa. Ja joulu tulossa. Aaton aattona istuin keittiön lattialla itkemässä ja ajattelin, ettei minusta ole tähän, en sittenkään ole koiraihminen enkä ikinä selviä tästä. Vieläkö pennun voi palauttaa? Ja samalla musertavan huono omatunto siitä, että edes ajattelen moista, sillä Einari on ihana ja rakas ja niin urhea ja reipas ja maailman paras koira!
Onneksi apu on lähellä, kun hätä on suurin. Anna nukkui Einarin kanssa, jotta minä sain korvatulpat korvilla ja nukahtamislääke kielen alla nukuttua pari yötä. Äiti tuusasi ruokaa ja kannusti ja rohkaisi ja huolehti Siiristä. Polju ja Riikka takoivat lekalla päähän ja julistivat Kaimion kirjan pannaan: sitä ei enää lueta (vaikka varmasti ansiokas teos onkin), vaan käyttöön otetaan maalaisjärki: "Olet aina ollut koiraihminen ja pärjäät niiden kanssa loistavasti, miksi oma koirasi olisi poikkeus?".
Ja vanha totuus piti paikkansa: uni oli paras lääke. Kahden kunnolla nukutun yön jälkeen musta muuttui valoisaksi, alakulo yläkuloksi ja huomasin, että minulla on kotonani yksi maailman suurimmista ihmeistä: ikioma koiranpentu! Pikkuhiljaa elämä on asettunut uomiinsa, osaan ja jaksan iloita joka hetkestä, kun pikkuheppu on hereillä ja mikä tärkeintä: tiedän, että Einarista kasvaa kunnon koira, vaikken olekaan askarrellut kaappia täyteen aktivointileluja.
Poika istuu käskystä, tulee luokse (jos haluaa...;) odottaa ruokaansa nätisti, kulkee hihnassa kauniisti, pitää tappelematta heijastinliiviä, varastaa sukkia, repii vessapaperin, nukkuu omassa pedissä, suukottaa mammaa innolla ja osaa olla pari tuntia yksin kotona ihan hissukseen.
Einari leikkii yläkerran Torstin kanssa (vaikka saikin pienen naarmun nenään...AUTS!) tutustuu innolla uusiin ihmisiin ja matkustaa autossa kuin vanha tekijä. Eli on kaiken kaikkiaan aivan ihana paketti. Ja kyllä, olen edelleen sitä mieltä, että ottakaa koira ja eläkää pidempään!
Että tällainen selviytymistarina tällä erää... Nyt mennään pihalle, Torsti odottaa painikaveria!
Älkää käsittäkö väärin, olen korviani myöten rakastunut Einariini enkä väsy ihastelemaan sen energisyyttä ja älykkyyttä. Se on maailman suloisin koiranpentu, taitava ja viisas, vikkelä ja hauska. Ja loppumattoman ilon lähde. Mutta alku oli hankala.
Kadotin unen yli viikoksi sen jälkeen, kun Einari muutti meille. Pentu kyllä nukkui ensimmäisestä yöstä lähtien kuin tukki, heräsi pari kertaa pissalle eikä vinkunut eikä vikissyt. Mutta minä en nukkunut. Vahdin koiran joka henkäystä, pelkäsin sen heräävän ja rompottelevan yökaudet kämpässä niin etten saa nukuttua. Kun sitten huomasin, että koira nukkui, aloin murehtia muita asioita.
Kuinka ikinä osaan kasvattaa koirasta kunnon kansalaisen, kun ei se ressukka kuule mitään? Mistä tiedän, että leikin sen kanssa tarpeeksi, saako se tarpeeksi virikkeitä vai tylsistyykö se kuoliaaksi? En ole vieläkään aloittanut sen kanssa aarteenetsintäleikkiharjoituksia, APUA! Mitä jos se ei opi olemaan yksin kotona vaan huutaa ja kiljuu täällä kaiket päivät?
Päivät luin Tuire Kaimion kirjaa "Pennun kasvatus". Eikä aikaakaan, kun olin täysin hermoromahduksen partaalla. Askartele aktivointileluja. Totuta pentu yksinoloon pikkuhiljaa alkaen siitä, että olet metrin päässä koirasta. Leiki, aktivoi, opeta, totuta. APUA! Millä ajalla? Onko todellakin niin, ettei elämässä saa olla mitään muuta kuin koiranpentu, jos sellaisen hankkii? Elämäni on ohi! En koskaan pääse lenkille enkä kauppaan enkä edes vessaan, sillä koira ei saa olla yksin ja sitä pitää aktivoida! Miten kukaan kykenee tähän?!?
Paniikki oli siis valmis. Ja uni hukassa. Ja joulu tulossa. Aaton aattona istuin keittiön lattialla itkemässä ja ajattelin, ettei minusta ole tähän, en sittenkään ole koiraihminen enkä ikinä selviä tästä. Vieläkö pennun voi palauttaa? Ja samalla musertavan huono omatunto siitä, että edes ajattelen moista, sillä Einari on ihana ja rakas ja niin urhea ja reipas ja maailman paras koira!
Onneksi apu on lähellä, kun hätä on suurin. Anna nukkui Einarin kanssa, jotta minä sain korvatulpat korvilla ja nukahtamislääke kielen alla nukuttua pari yötä. Äiti tuusasi ruokaa ja kannusti ja rohkaisi ja huolehti Siiristä. Polju ja Riikka takoivat lekalla päähän ja julistivat Kaimion kirjan pannaan: sitä ei enää lueta (vaikka varmasti ansiokas teos onkin), vaan käyttöön otetaan maalaisjärki: "Olet aina ollut koiraihminen ja pärjäät niiden kanssa loistavasti, miksi oma koirasi olisi poikkeus?".
Ja vanha totuus piti paikkansa: uni oli paras lääke. Kahden kunnolla nukutun yön jälkeen musta muuttui valoisaksi, alakulo yläkuloksi ja huomasin, että minulla on kotonani yksi maailman suurimmista ihmeistä: ikioma koiranpentu! Pikkuhiljaa elämä on asettunut uomiinsa, osaan ja jaksan iloita joka hetkestä, kun pikkuheppu on hereillä ja mikä tärkeintä: tiedän, että Einarista kasvaa kunnon koira, vaikken olekaan askarrellut kaappia täyteen aktivointileluja.
Poika istuu käskystä, tulee luokse (jos haluaa...;) odottaa ruokaansa nätisti, kulkee hihnassa kauniisti, pitää tappelematta heijastinliiviä, varastaa sukkia, repii vessapaperin, nukkuu omassa pedissä, suukottaa mammaa innolla ja osaa olla pari tuntia yksin kotona ihan hissukseen.
Einari leikkii yläkerran Torstin kanssa (vaikka saikin pienen naarmun nenään...AUTS!) tutustuu innolla uusiin ihmisiin ja matkustaa autossa kuin vanha tekijä. Eli on kaiken kaikkiaan aivan ihana paketti. Ja kyllä, olen edelleen sitä mieltä, että ottakaa koira ja eläkää pidempään!
Että tällainen selviytymistarina tällä erää... Nyt mennään pihalle, Torsti odottaa painikaveria!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
