Myrskyn silmässä

Miksi kukaan ei kertonut, että koiranpentu on vauva siinä missä ihminenkin?!? Miksi koiran hankkivat ihmiset eivät puhu avoimesti "synnytyksen jälkeisestä masennuksesta" eli siitä katatonisesta tilasta, johon ihminen vaipuu koiran muutettua taloon? Vaadin terapia- ja vertaistukiryhmää pentumasennuksesta kärsiville mammoille!!!
Älkää käsittäkö väärin, olen korviani myöten rakastunut Einariini enkä väsy ihastelemaan sen energisyyttä ja älykkyyttä. Se on maailman suloisin koiranpentu, taitava ja viisas, vikkelä ja hauska. Ja loppumattoman ilon lähde. Mutta alku oli hankala.

Kadotin unen yli viikoksi sen jälkeen, kun Einari muutti meille. Pentu kyllä nukkui ensimmäisestä yöstä lähtien kuin tukki, heräsi pari kertaa pissalle eikä vinkunut eikä vikissyt. Mutta minä en nukkunut. Vahdin koiran joka henkäystä, pelkäsin sen heräävän ja rompottelevan yökaudet kämpässä niin etten saa nukuttua. Kun sitten huomasin, että koira nukkui, aloin murehtia muita asioita.
Kuinka ikinä osaan kasvattaa koirasta kunnon kansalaisen, kun ei se ressukka kuule mitään? Mistä tiedän, että leikin sen kanssa tarpeeksi, saako se tarpeeksi virikkeitä vai tylsistyykö se kuoliaaksi? En ole vieläkään aloittanut sen kanssa aarteenetsintäleikkiharjoituksia, APUA! Mitä jos se ei opi olemaan yksin kotona vaan huutaa ja kiljuu täällä kaiket päivät?

Päivät luin Tuire Kaimion kirjaa "Pennun kasvatus". Eikä aikaakaan, kun olin täysin hermoromahduksen partaalla. Askartele aktivointileluja. Totuta pentu yksinoloon pikkuhiljaa alkaen siitä, että olet metrin päässä koirasta. Leiki, aktivoi, opeta, totuta. APUA! Millä ajalla? Onko todellakin niin, ettei elämässä saa olla mitään muuta kuin koiranpentu, jos sellaisen hankkii? Elämäni on ohi! En koskaan pääse lenkille enkä kauppaan enkä edes vessaan, sillä koira ei saa olla yksin ja sitä pitää aktivoida! Miten kukaan kykenee tähän?!?

Paniikki oli siis valmis. Ja uni hukassa. Ja joulu tulossa. Aaton aattona istuin keittiön lattialla itkemässä ja ajattelin, ettei minusta ole tähän, en sittenkään ole koiraihminen enkä ikinä selviä tästä. Vieläkö pennun voi palauttaa? Ja samalla musertavan huono omatunto siitä, että edes ajattelen moista, sillä Einari on ihana ja rakas ja niin urhea ja reipas ja maailman paras koira!

Onneksi apu on lähellä, kun hätä on suurin. Anna nukkui Einarin kanssa, jotta minä sain korvatulpat korvilla ja nukahtamislääke kielen alla nukuttua pari yötä. Äiti tuusasi ruokaa ja kannusti ja rohkaisi ja huolehti Siiristä. Polju ja Riikka takoivat lekalla päähän ja julistivat Kaimion kirjan pannaan: sitä ei enää lueta (vaikka varmasti ansiokas teos onkin), vaan käyttöön otetaan maalaisjärki: "Olet aina ollut koiraihminen ja pärjäät niiden kanssa loistavasti, miksi oma koirasi olisi poikkeus?".

Ja vanha totuus piti paikkansa: uni oli paras lääke. Kahden kunnolla nukutun yön jälkeen musta muuttui valoisaksi, alakulo yläkuloksi ja huomasin, että minulla on kotonani yksi maailman suurimmista ihmeistä: ikioma koiranpentu! Pikkuhiljaa elämä on asettunut uomiinsa, osaan ja jaksan iloita joka hetkestä, kun pikkuheppu on hereillä ja mikä tärkeintä: tiedän, että Einarista kasvaa kunnon koira, vaikken olekaan askarrellut kaappia täyteen aktivointileluja.

Poika istuu käskystä, tulee luokse (jos haluaa...;) odottaa ruokaansa nätisti, kulkee hihnassa kauniisti, pitää tappelematta heijastinliiviä, varastaa sukkia, repii vessapaperin, nukkuu omassa pedissä, suukottaa mammaa innolla ja osaa olla pari tuntia yksin kotona ihan hissukseen.

Einari leikkii yläkerran Torstin kanssa (vaikka saikin pienen naarmun nenään...AUTS!) tutustuu innolla uusiin ihmisiin ja matkustaa autossa kuin vanha tekijä. Eli on kaiken kaikkiaan aivan ihana paketti. Ja kyllä, olen edelleen sitä mieltä, että ottakaa koira ja eläkää pidempään!

Että tällainen selviytymistarina tällä erää... Nyt mennään pihalle, Torsti odottaa painikaveria!